Bernhardinkoiran alkuperä on erottamattomasti sidottu samaa nimeä kantavaan vuoristosolaan ja munkkiluostariin. 1500-luvulla Sankt Bernardin solaksi nimetyllä kulkuväylällä on rikas historia, joka alkaa jo ennen ajanlaskumme alkua. Sola oli tärkeä kulkuväylä Alppien yli. Rooman valtakunnan aikana roomalaiset varuskunnat huolehtivat matkalaisten turvallisuudesta. Vuoden 500 tienoilla sola kuitenkin menetti merkityksensä, ja seuraavien vuosisatojen aikana sitä käytettiin yhä vähemmän ja vähemmän. Keskiajalla matkalaiset käyttivät taas solaa, mutta heidän vaivanaan olivat ryöstäjät.

Luostari ja vierasmaja solaan perustettiin vuoden 1050 tienoilla. Tämän jälkeen solasta tuli jälleen tärkeä reitti kauppamatkustajille ja pyhiinvaeltajille. Luostarin yhtenä tehtävänä oli toimia solan kautta kulkevien matkustavaisten ruokailu- ja majoituspaikkana sekä tarjota turvaa maantierosvojoukkoja vastaan.
 

Luostarin koirat

Ensimmäisen kerran Sankt Bernardin munkkiluostarissa ja vierasmajassa pidettiin koiria vuosien 1660 ja 1670 välillä. Epäilemättä tällöin niiden tehtävänä oli toimia vahtikoirina. Vuoden 1690 seutuvilla Salvatore Rosa maalasi kaksi luostarin koiraa. Toinen koirista on väritykseltään laikukas tai täplikäs. Toinen koira taas on ”Mantelhund” eli ns. manttelikoira, ja sillä on enimmäkseen valkoinen pää. 1700-luvulta löytyy joitakin kirjallisia mainintoja luostarin koirista.

Luostarin arkistoista ei kuitenkaan käy ilmi, milloin koiria käytettiin pelastustehtävissä ensimmäistä kertaa. Arkistot kuitenkin paljastavat, että vuoteen 1750 mennessä munkkien apulaisina toimineiden vuoristo-oppaiden seurana oli tavallisesti koiria, joiden leveä rintakehä auttoi lumenvaltaamien polkujen avaamisessa. Erityisen hyödylliseksi osoittautui koirien loistava suuntavaisto, mikä oli avuksi eritoten sankassa sumussa tai lumimyrskyissä.

Niiden noin 200 vuoden aikana, jolloin Sankt Bernardin solassa käytettiin apuna koiria, pelastettiin arviolta 2000 ihmistä. Viimeinen dokumentoitu pelastus on vuodelta 1897, jolloin koira herätti 12-vuotiaan pojan, joka löydettiin lähes jäätyneenä halkeamasta.

Luostarin koirat eivät saavuttaneet korkeaa ikää ja usein koko koirakanta kuoli kokonaan. Yhtenä selityksenä tähän on tarjottu niiden asuinalueen ilmankosteutta, joka aiheuttaa reumatismia. Kun tarvetta ilmeni, munkeille ei tuottanut vaikeuksia järjestää uudelleen käyttöönsä koiria läheisiltä alueilta. Näistä koirista kehittyi eristäytyneessä Sankt Bernardin solan luostarissa nopeasti oma tyyppinsä. Niiden kuvaillaan olevan tyypillisesti värintään punaruskeavalkoisia ja sen aikaisiin koiriin suhteutettuna erityisen suurikokoisia. Luultavasti luostarin koirat olivat kuitenkin huomattavasti pienempiä kuin nykyiset bernhardinkoirat.

Pitkäkarvaisten bernhardinkoirien alkuperä

Bernhardinkoirat olivat alunperin lyhytkarvaisia, ja siihen miten pitkäkarvainen muunnos kehitettiin, liittyy useita teorioita. Newfoundlandinkoira vaikuttaa olevan sekä pitkäkarvaisen bernhardinkoiran että leonberginkoiran kantaisä suoraan alenevassa polvessa. Jää kuitenkin kysymykseksi olivatko leonberginkoira, newfoundlandinkoira vai niiden yhdistelmä pitkäkarvaisen bernhardinkoiramuunnoksen pohjana. Jotkut tutkijat ovat kuitenkin esittäneet eriäviäkin mielipiteitä pitkäkarvaisen muunnoksen kehittymisestä, ja osa kiistää ehdottomasti kaikki risteytykset sekä newfoundlandinkoiriin että leonberginkoiriin.

Joka tapauksessa pitkäkarvaiset bernhardinkoirat eivät soveltuneet niille tarkoitettuihin tehtäviin vuoristossa, joten ne annettiin luostarista laaksoihin. Alamailla pitkäkarvaisista bernhardinkoirista pidettiin enemmän kuin lyhytkarvaisista. Ennen pitkää yleinen mielipide olikin, että bernhardinkoirat olivat aina olleet pitkäkarvaisia ja arvokkaampia kuin lyhytkarvainen muunnos.

Puhdasrotuisten bernhardinkoirien alkutaival

Ensimmäisenä puhdasrotuisten bernhardinkoirien kasvattajana pidetään Heinrich Schumacheria, joka aloitti kasvatustyönsä 1850-luvun loppupuolella. Hän oli teurastaja ja majatalonpitäjä Holligenista läheltä Berniä. Heinrich Schumacher oli ensimmäinen, joka käytti kasvatustyössään koirien kantakirjaa saaden aikaan täsmällisiä sukutauluja. Tämän päivän bernhardinkoirista suurimman osan taustalta voidaan löytää Schumacherin koiria.

Hänen kasvatustyönsä kantauros oli lyhytkarvainen, punavalkoinen koira nimeltä Barry I. Tällä vuonna 1854 Sankt Bernardin luostarissa syntyneellä koiralla ei ollut rekisterinumeroa eikä sitä pidä sekoittaa myöhempiin Barry-nimisiin koiriin (eikä 1800-luvun alussa eläneeseen legendaariseen Barryyn). Schumacherin ensimmäinen narttu oli pitkäkarvainen vuonna 1856 syntynyt Blässi, joka oli myös lähtöisin Sankt Bernardin luostarista.

Schumacher jatkoi luostarista kotoisin olevien koirien käyttämistä joka kolmannessa kasvattamassaan sukupolvessa. Kolmannen kasvattamansa jälkeläissukupolven jälkeen Schumacher kasvatti vain lyhytkarvaisia koiria. Hänen päätavoitteenaan oli vanhan, Barry-tyyppisen koiran elvyttäminen. Vuonna 1862 hän alkoi myydä bernhardinkoiria myös Englantiin, Venäjälle ja Yhdysvaltoihin.

Schumacherin kasvatustyön edetessä kohti ihanteellista vanhan Barryn ruumiillistumaa, toiset kasvattajat suosivat raskaampia päitä, voimakkaampia otsapenkereitä ja lyhyitä kuonoja. Monet muista kasvattajista toteuttivat myös valikoimatonta kasvattamista. Pentujen myyminen oli tuottoisaa, ja suurista rahasummista myytiin monia sellaisiakin koiria, jotka vain hienoisesti muistuttivat bernhardinkoiria.

Noihinkin aikoihin näkemykset siitä, miltä ihanteellisen bernhardinkoiran pitäisi näyttää, erosivat merkittävästi toisistaan. Sankt Bernardin luostarista ei ollut paljon apua, koska sielläkin esiintyi eri tyyppejä. Tämä vaihtelevuus oli suoraa seurausta siitä, että luostari oli aika ajoin joutunut täydentämään koirakantaansa laakson koirilla.

Saksa loi oman rotumääritelmänsä vuonna 1878. He hylkäsivät nimen ’bernhardinkoira’ ja käyttivät sanaa ”Alpenhund” (’koira Alpeilta’). Monet muiden maiden järjestöt kuitenkin tunnustivat sveitsiläisen rotumääritelmän vuonna 1887. Sveitsiläisen rotumääritelmän vahvistamisen myötä sveitsiläiset kasvattajat vastasivat bernhardinkoirasta rotuna.

Schumacher lopetti kasvattamisen vuonna 1890. Hän totesi, että ”uudet kasvattajat” yrittivät tuhota hänen kasvatustyötään liioittelemalla koirien kokoa ja kasvattamalla koiria, joilla oli lyhyt, raskas ja pyöreä pää sekä liian lyhyt kuono. Schumacherin mukaan tällaiset koirat menettivät liikkeidensä harmonian kuten myös älykkyytensä ja ketteryytensä. Schumacherin kritiikistä piittaamaton enemmistö kuitenkin suosi raskaita, pitkäkarvaisia koiria.

Legendaarinen Barry

Kaikkien aikojen kuuluisin bernhardinkoira oli vuonna 1800 syntynyt Barry, joka oli legenda jo eläessään. Barry painoi alle 50 kiloa (luultavasti 40–45 kiloa) ja säkäkorkeudeltaan se oli hieman alle 65 cm.

Barry ei saavuttanut mainettaan täydellisen bernhardinkoiran esikuvana, vaan uutterana työkoirana. Kerrotaan, että Barryn avulla pelastettiin noin 40 ihmisen henki. Tämä luku on kuitenkin kiistanalainen, sillä yksityiskohtaisia tilastoja pelastustöistä ei luostarissa pidetty. Lisäksi olisi ollut vaikea arvioida jokaisessa tapauksessa erikseen, olisivatko matkalaiset saapuneet turvallisesti perille ilman koirien apuakin.

Vuonna 1812 eräs munkeista saattoi ikääntyvän Barryn Berniin, jossa tämä legendaarinen koira menehtyi kaksi vuotta myöhemmin. Barryn ruumis täytettiin, ja seuraavana vuonna se asetettiin näytteille Bernin luonnonhistoriallisen museon tiloihin. Näin Barry muistuttaa siitä epäitsekkäästä työstä, jota niin monet koirat ovat tehneet Sankt Bernardin solalla.
 

Tarkempaa tietoa bernhardinkoirien historiasta löytyy Rotuaapisesta sekä Bernin luonnonhistoriallisen museon Internet-sivuilta (englannin kielellä).